Musang Amin mustavalkoinen kissa Felix poistui tältä olemassaolon tasolta 15. tammikuuta. Joulu-tammikuussa Felix oli ajoittain eläinklinikalla ja sen jälkeen taas temppelissä, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä, koska munuaiset eivät toimineet. Viimeisinä aikoina Felix halusi olla jatkuvasti lähelläni, päivällä ja yöllä. Sitten viimeisen kerran heikko äännähdys ”mau” ja Felix oli poissa.
Kuultuaan tapahtumasta monilla harjoittajilla oli kyynel silmässä. Ei ole enää kissaa, joka kipitti vastaan kun tulimme kylältä. Ei enää kehräämistä, puskemista, korvienvenytysleikkiä.
Kun meille läheinen olento – ihminen tai eläin – poistuu elämästä, usein ajattelemme kiitollisuudella mennyttä yhteiselon aikaa. Muistammeko olla kiitollisia läheisillemme myös ennen kuolemaa? Muistammeko olle kiitollisia niille jotka tekevät erilaisia töitä iloksemme? Kaupan myyjille, kadunlakaisijoille? Niille jotka vetävät mietiskelyä tai tekevät muita hommia buddhalaisissa keskuksissa?
Kulttuurimme perustuu omistamisasenteeseen; omistamme tavaroita, aatteita, myös perheenjäseniä, ystäviä ja kotieläimiä. Suremme kun menetämme jotain joka kuului meille. Kuitenkin jos ajattelemme syvällisesti, todellisuudessa kaikki on vain lainaa. Felix ei ollut ”minun kissani”, vaan eräs elämän energian muoto, ilmiöryhmien kasauma, joka oli täällä ”lainassa”. Emme tiedä, missä se energia nyt ilmenee – kissajumalatar Bastetin taivaassa? Kissanpentuna? Ihmismaailmassa? Kaikki virtaa. Muoto on tyhjyyttä ja tyhjyys muotoa.
Felix on haudattu Musan Amin metsikköön Babu-kissan ja kanin viereen. Silloin tällöin vien hautakivelle kukkasen. Felixiä ja muita poismenneitä ajatellessa mieleeni tulee Marta Keravuoren suomentamana japanilainen tanka-runo:
”Jos sa haluat
puolestani lukea
sielumessuja,
Buddhan eteen aseta
kevään ensi kirsikat.”
(kirjoitettu 15.3.2554)